Käytämme evästeitä (cookies) käyttäjäkokemuksen parantamiseksi ja käyttötilastojen keräämiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää.

x
Siirry suoraan sisältöön

Kemihaaran erämaa-alueen luonto ja käyttö


Tekijä: Tynys Tapio (toim.)

Julkaisija: Metsähallitus , Vantaa , 1999

Julkaisusarja: Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 109


Ulkoasu: 105 s.


Kieli: suomi


ISSN-L: 1235-6549

ISBN: 952-446-160-9 (painettu)

Tiivistelmä:

Tässä selvityksessä kuvataan Kemihaaran erämaan luontoa ja sen tähänastista käyttöä. Työ on tehty perustaksi alueen hoito- ja käyttösuunnitelmalle.

Kemihaaran erämaa perustettiin erämaalailla vuonna 1991. Sen pinta-ala on ”vain” 30 200 hehtaaria, mutta yhdessä pohjoispuolisen Urho Kekkosen kansallispuiston kanssa se muodostaa laajan lähes tiettömän, asumattoman ja varsin luonnontilaisen kokonaisuuden. Kemihaaran erämaa sijaitsee Savukosken kunnassa. Kasvimaantieteellisesti erämaa kuuluu pohjoisboreaaliseen havumetsävyöhykkeeseen, mitä myös taigaksi kutsutaan.

Kemihaaran erämaa vastaa hyvin suomalaisesta eräkirjallisuudesta tuttua erämaakäsitystä. Se sisältää kaikki keskeiset erämaaelementit: On upottavia aapoja jänteineen. On puiden katveessa kiemurtelevia puroja ja jokia. Kemijoki, Suomen pisin joki, saa alkunsa täältä. On laajoja männikköisiä selkämaita ja kuusikkokuruja. Paloalueitakin löytyy vielä. Saariselän siniharmaat tunturit piirtyvät pohjoiselle taivaalle. On avaruutta ja hiljaisuutta.

Kemihaaran erämaan luonnontilaisuutta ovat muuttaneet eniten metsäpalojen torjunta, hakkuut ja laiduntaminen. Viimeiset suuret metsäpalot ovat sattuneet 1960-luvulla Pounikkomaassa ja Eemelin Suopattivaarassa. Viimeeksi mainittu on myös hakattu, samoin kuin itäosa Suopattivaaraa ja Suopattivittikko. Kemijoen rantamaissa näkyy myös vanhoja poimintahakkuun jälkiä. Laiduntamisen vaikutusta ei ole tarkemmin tutkittu, mutta näyttää siltä, että kesälaiduntaminen on vaikeuttanut koivun luontaista uudistumista. Metsäpalojen torjunnan ja kesälaiduntamisen sekä 1960-luvun tunturimittarituhon seurauksena erämaa onkin ehkä vähitellen muuttumassa entistä havupuuvaltaisemmaksi samalla, kun metsät ikääntyvät entisestään.

Erämaan kasvillisuus ei ole erityisen monimuotoista, vaan se muodostuu tavallisista havumetsän ja aapasoiden lajistosta.. Arktisen kasvillisuuden edustajat ovat harvassa. Erämaan tuntureiden puuttomuus johtuukin enemmän rakkakivikoista kuin arktisesta ilmanalasta. Uhanalaisia lajeja ei ole löydetty erämaasta..

Eläimistössä esiintyy sekä eurooppalaista, siperialaista että arktista lajistoa. Lintulajeja tavataan kesäisin noin 90; talvella vain 20-25 lajia.

Alueen alkuperäisiä asukkaita ovat olleet metsäsaamelaiset. Erämaa oli heille tärkeä villipeuran pyyntialue. Kun suomalaisia ja Enontekiön tunturisaamelaisia muutti alueelle 1700-luvulle, eri väestöryhmät alkoivat sekoittua ja sulautua toisiinsa. Suurporonhoito ja tehostunut pyynti hävittivät villipeuran alueelta, ja sama tuli myös majavan kohtaloksi.

Nykyisin erämaa on tärkeä Kemin-Sompion paliskunnan kesälaidunalue ja alue, josta porot saavat luppoa siirtyessään kevättalvella UK-kansallispuiston talvilaitumilta vasoma-alueilleen. Alue on myös erittäin suosittu metsästyksessä. Erämaa tarjoaakin metson ja karhun pyytäjille mahdollisuuden usean vuorokauden pyyntiretkiin kaukana teistä.

Alueella on Uittipiekan autiotupa, mutta muuta palveluvarustusta erämaasta ei löydy.

Päivitetty 15.03.2017
a109

Sähköinen julkaisu:

a109.pdf (2.1 MB)

Saatavissa painettuna

Hinta: 15 €

Tiedustelut ja tilaukset