Hammastunturin erämaa – luonto ja käyttö

Hammastunturin erämaa, 182 500 ha, on laaja, lähes asumaton alue Ylä-Lapissa. Erämaa on varsin luonnontilainen. Metsäpalojen torjunta, hakkuut, kullankaivu, metsästys, kalanistutukset ja porotalous ovat suurimmat luonnon tilaa muuttaneet seikat. Erämaan sisällä on Kutturan kylä ja joitakin yksityisiä niittypalstoja.

Erämaa on karunpuoleinen. Vanhat ja keski-ikäiset mäntymetsät ovat vallitsevia. Hieskoivu esiintyy sekapuuna havumetsissä, harvoin puhtaina koivikkoina. Keskisellä tunturiylängöllä tunturikoivikko muodostaa vaihettumisvyöhykkeen paljaiden tunturikankaiden ja havumetsien välille. Kuusen metsänraja kulkee alueen poikki. Laajimmat kuusikot ja kuusisekametsät tavataan alueen lounaisosan aapasuoalueella. Joet ja lukuisat pikkujärvet ovat vähäravinteisia ja puhtaita, ja niiden puskurikyky on hyvä. Ivajoen kanjoni on jylhyydessään vaikuttava.

Lajistollisesti erämaa ei ole erityisen monimuotoinen. Kivilajisto edustaa tyypillistä Inarin kasvistoa ilman erityisiä harvinaisuuksia. Eläimistön uhanalaisia lajeja ovat mm. tunturihaukka, maakotka ja suurpedot. Villipeura ja Euroopan majava on pyydetty loppuun 1800-luvulla. Kalakannat ovat osittain alkuperäisiä, osittain istutettuja kantoja. Tulokaslajeja ovat minkki ja piisami.

Varhaisimmat arkeologiset löydöt ajoittuvat esikeraamiselle kivikaudelle. Erämaa on silloin ollut todellinen erämaa, pyyntialue. Suomalaisasutusta alkoi ilmaantua inarinsaamelaisten asuttamaan Inariin jo 1700-luvun lopulla. Ivalojoen kultalöytö vuonna 1868 aiheutti todellisen ryntäyksen, ja seuraavina vuosina erämaahan kehittyi yksi Lapin suurimpia taajamia sulan maan ajaksi. Ympärivuotinen suurporonhoito levittäytyi alueelle rajasulkujen seurauksena 1800-luvun lopulla. Kirakkajoen hakattiin laajasti 1930-luvulla. Nykyisin alue on tärkeä poronhoitoalue ja metsästys-, kalastus- sekä virkistysalue. Kultaa kaivetaan erityisesti Sotajoen ja Palsiojan seuduilla. Retkeily eri muodoissaan on lisääntynyt voimakkaasti viime vuosina.

Alueen paikannimistö edustaa toisaalta vanhaa inarinsaamelaista nimistöä, toisaalta nuorta suomalaista ja pohjoissaamelaista alkuperää. Nimiväännökset saamelaisine määriteosineen ja suomalaisine kantaosineen ovat tavallisia.