Luonnon monimuotoisuus valtion metsissä – katsaus ekologisiin tutkimustarpeisiin ja suojelun mahdollisuuksiin

Biodiversiteetin – luonnon monimuotoisuuden – säilyttämistä on korostettu luonnonsuojelun yhteydessä etenkin kesän 1992 Rio de Janeiron ympäristökokouken jälkeen. Tämä raportti luo yleiskatsauksen biodiversiteetin suojelun perusteisiin, biodiversiteetin käsitteeseen ja ekologisessa tutkimuksessa tähän asti käytettyihin diversiteetin mittausmenetelmiin. Lisäksi selvityksessä arvioidaan, voidaanko ”biodiversiteettiä” käyttää jo nykyisin tiedoin hallinnon konkreettisena välineenä esim. luonnonsuojelualueiden rajauksia suunniteltaessa.

Biodiversiteetti on varsin uusi termi, ja käsitteenä se on monitahoinen. Biodiversiteettiin sisältyy kaikki se luontainen vaihtelu, jota maapallon elollisissa ilmiöissä esiintyy kaikilla alueellisen, ajallisen ja ekologisen hierarkiarakennelman tasoilla. Biodiversiteetin suojelulla pyritään tämän vaihtelevuuden säilyttämiseen. Tässä raportissa keskitytään erityisesti yhteen biodiversiteetin osaan, lajistolliseen deversiteettiin, mutta myös elinympäristöjen diversiteetistä esitetään joitain huomioita.

Ekologisessa tutkimuksessa aiemmin käytössä olleet yhteisöjen rakenteeseen perustuvat lajistollisen diversiteetin mittarit – esim. diversiteetti- ja heterogeniteetti -indeksit – eivät pääsääntöisesti sovellu luonnonsuojelun välineiksi. Uudemmat, lajien edustusasemaan perustuvat menetelmät – esim. taksonominen diversiteetti – vastaavat paremmin biodiversiteetin suojelun tarpeita, mutta niiden kehittäminen on vasta alussa. Elinympäristöjen diversiteettiä on paikallisella tasolla hankala soveltaa, koska sopiva luokittelujärjestelmä puuttuu ja koska boreaalisen havumetsän luontaista ajallis-alueellista dynamiikkaa ei riittävän tarkasti tunneta. Biodiversiteetti on kuitenkin hyödyllinen käsite, koska se kiinnittää huomiota siihen, että useat lajit ovat samanaikaisesti vaarassa hävitä sukupuuttoon – sekä maailmanlaajuisesti että Suomessa – ja että suojelulla tulisi samanaikaisesti kyetä turvaamaan useiden lajien ja elinympäristöjen säilyminen.

Suojelusuunnitelmat tulisi toteuttaa siten, että kiinnitetään huomio edustavan kokonaisuuden suojeluun ekologisesti hyvin perustein. Tämä vastaa myös Rion sopimuksen sisältöä; sopimuksessa biodiversiteetti on hyvin laaja käsite, ei paikallisen tason konkreettinen väline. Biodiversiteetin suojelussa on keskeisintä kohdistaa huomio uhanalaisiin lajeihin ja alueisiin. Suomessa uhanalaisten lajien seurantatoimikunnan työ on ekologisesti paras perusta tämän toteuttamiseksi. Erityisen keskeistä olisi ymmärtää, kuinka luonnon populaatiot käyttäytyvät alueellisesti muuttuvassa ja metsänhoidon vaikutusten alaisessa maisemassa. Populaatioekologian teorioita ja malleja tulisi soveltaa ja kehittää entistä enemmän silloin, kun empiiristä tietoa on liian vähän.

Jo nyt tiedetään eräitä tekijöitä, jotka haittaavat populaatioiden elinkykyä ja joita tulisi biodiversiteettisopimuksen päämäärien mukaan metsissä muuttaa: kuloja tulisi lisätä, kuollutta puuta tulisi olla enemmän ja lehtipuuvaihe tulisi palauttaa osaksi talousmetsän kiertoa.

Hankkeen tärkeimmiksi jatkotutkimusalueiksi esitetään eri lajiryhmien lajistollisen runsauden yhteisvaihtelun selvittäminen, metsän alueellis-ajallisen dynamiikan tutkimus ja Metsähallituksen paikkatietojärjestelmän kehittäminen paremmin luonnonsuojelun tarpeita vastaavaksi.