Vätsärin erämaan metsien kehitys

Vätsärin erämaan nykyiset mäntymetsiköt ovat syntyneet pääosin 1700-luvun puolivälissä. Lapissa vallitsi tuolloin suotuisa ilmastojakso, joka mahdollisti männyn siementen hyvän tuleentumisen ja itämisen. Lämpimät kesät aiheuttivat myös laajoja metsäpaloja, ns. ”Eliaksen aikaisia paloja”, ja kuloalathan tunnetusti taimettuvat hyvin.

1800-luvun lopussa mänty esiintyi edelleen valtapuuna, mutta koivu kasvoi melko yleisenä sen seassa. Inarijärven rantamaissa kasvoi monin paikoin lähes puhdasta koivikkoa. Männiköt olivat enimmäkseen keski-ikäisiä. Vanhat metsät olivat harvinaisia, ja samoin nuoret metsät lähes puuttuivat erämaan keski- ja pohjoisosista. Vätsärin ylängön laiteilla oli paljon pystyyn kuolleita puita osoituksena 1800-luvun loppupuolen epäsuotuisasta ilmastovaiheesta. Tuoreiden kuloalojen jälkiä näkyi vähän. Poikkeuksena oli kuitenkin Suolisjärven-Jankkilan väli, joka oli palanut lähes totaalisesti. Kulot olivat yleensä ihmisten aiheuttamia. Samaa aluetta oli myös hakattu voimakkaasti ilmeisesti jo 1600-luvulta lähtien. Näky Jäämerelle johtavan valtaväylän varrella oli lohduton.

Epäsuotuisat kesät aloittivat 1900-luvun. Männiköt harsuuntuivat pahoin. Ne toipuivat kunnolla vasta 1920-luvulla. Silloin alkoi epätavallisen lämmin jakso, jota kesti 1940-luvulle asti. Tuona ajanjaksona mänty taimettui voimakkaasti myös erämaan pohjoisosassa. Luonnossa muutos tuli näkyviin viiveellä; vasta tänä päivänä tuon ajan taimikot tiettyvät maisemassa muodostaen monin paikoin 5-6 metrisen nuoren metsän aihkien lomaan. Yhtenäisten mäntymetsien alue on edennyt noin 15 kilometriä koilliseen.

Metsäpalojen polttama ala on ollut, em. valtaväylän vartta lukuunottamatta, vähäinen 1800-luvun puolivälin jälkeen. Erämaassa ei esiintynyt suuria kuloja esimerkiksi 1920-1930-luvuilla, jolloin muualla Inarissa paloi paljon. Tehokas palontorjunta alkoi 1920-luvulla. Sen jälkeen kuloja on ollut runsaasti etenkin Inarijärvellä, mutta ne on sammutettu alkuunsa.

Atif-niminen metsäyhtiö aloitti suurten sahapuurunkojen poimintahakkuut 1920-luvun puolivälissä. Hakkuu kohdistui suurimpiin, parhaimpiin ja vanhimpiin puihin. Niitä poistettiin noin 20 kappaletta hehtaarilta erämaan eteläosassa. Hakkuu säilytti metsän peitteellisenä, mutta metsän sisäinen kuva yksipuolistui noin 150 vuodeksi. Suuret aihkit, kelot ja maapuut ovat edelleen selvästi harvinaisempia Kessissä kuin erämaan keskiosissa.

Tavallista kylmempien kesien jakso esiintyi jälleen 1960-luvun alkupuolella. Se sattui samanaikaisesti tunturimittarin massaesiintymisen kanssa. Tunturimittarien toukat tuhosivat arviolta neljä viidesosaa erämaan koivuista. Vätsärin ylänkö autioitui lähes kokonaan. Kesälaidunalueilla koivun uudistuminen on ollut vaikeaa tuhon jälkeen.

Erityisesti koivun vähentymisen takia erämaan metsien monimuotoisuus on ilmeisesti vähentynyt 1960-luvun jälkeen.