Menneet metsäpalot Kalevalan kankailla
Metsäpaloja on perinteisesti pidetty tärkeimpänä luonnollisena häiriötekijänä pohjoisissa havumetsissä. Metsäpalojen vaikutukset ovat ilmeiset, koska palo tappaa lähes aina merkittävän osan puista ja muista eliöistä vapauttaen samalla kilpailuvapaata kasvutilaa ja ravinteita, mikä edesauttaa kasvillisuuden uudistumista palon jälkeen. Eliölajien sopeutuminen tuleen on erilaista, joten metsäpalojen voimakkuus ja esiintymistiheys määrittelevät paljolti sen, minkälainen on metsän elävän ja kuolleen puuston rakenne ja mitkä lajit siellä esiintyvät ja menestyvät.
Metsäpalojen esiintymistä menneisyydessä voidaan tutkia esimerkiksi metsäpalojen tuottaman hiilen, järven pohjan sedimenttien ja turvekerrosten sekä puuston ikärakenteen ja puiden saamien palokorojen avulla. Pääasiassa dendrokronologian avulla selvitetyn palohistorian perusteella pohjoisten havumetsien luonnollisten palovälien on arveltu olevan noin sadan vuoden luokkaa. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on kuitenkin käynyt ilmi, että ihmiset ovat lisänneet metsäpaloja aiemmin arvioitua enemmän menneinä vuosisatoina. Ihmisten voimakkaan vaikutuksen puolesta todistavat myös menneiden aikojen metsäntutkijat ja palotilastot, salaman sytyttämien palojen vähäinen lukumäärä nykyisin ja metsäpalojen äkillinen vähentyminen 1800-luvun jälkipuoliskolla. Syrjäisilläkin seuduilla havaittu vuosittain palaneen pinta-alan vähentyminen johtui todennäköisesti ihmisten aiheuttamien palojen vähentymisestä.
Luontaista palodynamiikkaa on ehdotettu malliksi luonnon dynamiikkaa jäljittelevälle metsien hoidolle ja ennallistamiselle. Tämä on ongelmallista, koska tiedot luonnollisista paloregiimeistä erilaisissa metsissä ovat melko hatarat ja perustuvat olettamukseen ihmisen vähäisestä vaikutuksesta kaskikauden huippua lukuun ottamatta.
Kulotuksen merkitystä metsäluonnon monimuotoisuudelle voi tuskin liioitella, koska tehokas metsäpalojen ehkäisy on jo pitkään ollut vallitsevana käytäntönä Suomessa. Kuitenkin näyttää siltä, että metsäpalojen luontaisesta esiintymisestä puhuttaessa viitataan liian usein tutkimuksiin, joissa on korostunut paloherkkien metsätyyppien, kaskiviljelyn ja muiden perinteisten metsänkäyttömuotojen vaikutus paloväleihin. Merkittävää on myös se, että hyvin vähän lajeja on kuollut sukupuuttoon tai uhanalaistunut, vaikka metsäpalot vähentyivät jyrkästi jo yli sata vuotta sitten suuressa osassa Fennoskandiaa.
Kalevalan kansallispuistossa Venäjän Karjalassa on yhä nähtävissä menneiden metsäpalojen merkkejä. Kalevalaisen kulttuurin aikoinaan tulen avulla muokkaama metsä kuitenkin kuusettuu pikkuhiljaa nykyisen palottoman kauden jatkuessa. Tämän ja muiden suojelualueiden hoidossa on mietittävä, tavoitellaanko toistaiseksi melko huonosti tunnettua luonnontilaa vai historiallista metsien dynamiikkaa ja rakenteita, joihin ihmiset ovat selvästi vaikuttaneet.
