Metsien monimuotoisuuden arviointi – Osa 2 Metsäalue
Tutkimuksen tavoitteena oli kehittää alueellisia indikaattoreita yksittäisten metsälaikkujen, pirstoutuneiden elinympäristöjen ja erilaisista metsälaikuista koostuvan alueen luonnonsuojelullisen merkityksen arviointia varten. Indikaattoreiden valintaa varten tutkittiin uudistuskypsien tuoreiden kangasmetsien pirstoutuneisuutta Kuhmon (noin 30 000 hehtaaria) ja Lohikosken (noin 8 000 hehtaaria) tutkimusalueilla. Kuhmon 302:n ja Lohikosken 121 uudistuskypsän tuoreen kangasmetsän laikun kokoon, muotoon, laikkujen välisiin etäisyyksiin ja ydin-reunasuhteeseen liittyvät alueelliset ominaispiirteet laskettiin ArcInfo paikkatietojärjestelmällä. Eristyneisyyden mittaamista varten kehitetyllä isolaatiomallilla laskettiin eri etäisyysvyöhykkeillä toisiinsa yhdistyvien laikkuryhmien lukumäärää, pinta-alaa sekä laikkuryhmiin kuuluvien metsälaikkujen lukumäärä ja pinta-alojen jakaumaa kuvaavia tunnuslukuja. Metsälaikkujen ydinalueen ja reunavyöhykkeen suhde laskettiin ydinmallilla, jossa reunan leveys on kaksi kertaa metsälaikun puuston valtakorkeus sekä reunamallilla, jossa reunan leveys on kaksi kertaa metsälaikun ja siihen rajautuvien metsien valtapuustojen korkeuksien itseisarvo. Ydinmallissa ydinalueen pinta-alaan vaikuttavat laikun koko, muoto ja puuston korkeus, reunamallissa lisäksi metsälaikkuun rajautuvien metsien korkeus.
Tulosten perusteella uudistuskypsän tuoreen kangasmetsän laikut olivat Lohikoskella pienempiä ja eristyneempiä kuin Kuhmossa. Kuhmon metsälaikuista alle hehtaarin suuruisia oli 20 % ja yli 30 hehtaarin suuruisia 7 %. Lohikoskella vastaavat luvut olivat 40 % ja 2 %. Kun esimerkiksi alle 100 metrin etäisyydellä toisistaan sijaitsevat metsälaikut yhdistettiin ryhmiksi, väheni erillisten laikkuryhmien määrää Kuhmossa 16.5 % ja Lohikoskella 40.5 % alkuperäisestä metsälaikkujen määrästä.
Uudistuskypsiin tuoreisiin kangasmetsiin rajautuvien metsiköiden käsittely vaikutti tulosten perusteella huomattavasti ydinalueen pinta-alaan. Reunamallilla laskettu ydinalueen osuus oli Kuhmossa 32 % ja Lohikoskella 25 % suurempi kuin ydinmallilla laskettu. Ydinaluetta oli enemmän suurissa ja muodoltaan ympyrää muistuttavissa laikuissa kuin pienissä ja epäsäännöllisen muotoisissa laikuissa. Muoto vaikutti eniten pienten laikkujen ydinalueen osuuteen.
Metsälaikun ja ydinalueen pinta-ala, ydinalueen osuus, reuna- ja ydinmallilla mitatun ydinalueen pinta-alan erotus sekä laikkuryhmien ja toisiinsa yhdistyvien laikkujen määrän ja pinta-alan muutokset eri etäisyyksillä soveltuvat indikaattoreiksi arvioitaessa elinympäristön pirstoutuneisuutta. Indikaattoreita voidaan käyttää esimerkiksi yksittäisten metsien ja suojeluverkostojen arvioinnissa, hakkuiden suunnittelussa sekä suojelun tavoitteiden asettelussa osana alue-ekologista suunnittelua.
