Oulangan kansallispuiston tulvaniityt
Tulvaniityt kuuluvat perinnekasvillisuuteen. Ne on pääosin raivattu tulvametsistä ja pensaikoista, mutta tulvaniittyjä ei ole kynnetty eikä lannoitettu, vaan tulviva vesi lietteineen ruokkii niitä. Tulvaniityt niitettiin 1950-luvulle saakka joka kesä karjan rehuksi. Luonnontilaan jätettyinä tulvaniityt alkoivat pensoittua ja metsittyä uudelleen lukuun ottamatta kaikkein märimpiä niittyjä.
Tulvaniittykasvillisuudelle on tyypillistä vyöhykkeisyys, joka johtuu pääasiassa maaperän kosteuseroista. Tulvaniityistä joesta lähdettäessä alimpana kesäveden tasossa ovat järvikorteniityt. Niiden yläpuolella ovat kevät- ja syystulvien alle jäävät, vähälajiset sara- ja korpikastikkaniityt. Ylinnä ovat vain kevättulvan alle jäävät monilajiset ruoho- ja heinäniityt, joista tärkeimpiä ovat mesiangervo-, nurmilauha-, kullero-, ahomatara-lampaannata – ja metsäkurjenpolviniityt.
Oulangan kansallispuiston tulvaniityt ovat yhä maisemallisesti hyvin merkittäviä, vaikka pensoittuminen onkin edennyt paikoin pitkälle. Kasvistollisesti monipuolisimmat sekä maisemallisesti että sijaintinsa takia parhaiten hoidettaviksi sopivat niityt ovat Oulankajokivarressa: Siiranniitty-Ansavuomansuuniitty, Haaralammin alue, Iso-niemi-Patoniva, Taivalkönkään yläpuoliset niityt, Alaniemi-Honkaniemi ja Nurmisaarenrinteenniityt. Muiden jokien varsilla on vähän tulvaniittyjä. Kitkajokivarren Venäänniemi on kuitenkin arvokas niitty.
Tulvaniittyjen hoito on lähinnä maisemanhoitoa. Tulvaniityillä kasvavat uhanalaiset putkilokasvilajit eivät Oulangan kansallispuistossa vaadi niittyjen hoitoa. Hoitosuosituksissa puututaan myös Karhunkierroksen linjauksen muuttamiseen metsistä enemmän avoimille tulvaniityille ja jokivarteen sekä maisemallisesti arvokkaiden latojen kunnostamiseen.
