Pinta-alan, maiseman ja habitaattirakenteen merkitys vanhojen metsien lintuyhteisölle
Pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsärakenne on muuttunut metsätaloustoiminnan vuoksi. Metsien ikärakenne on nuorentunut, ja vanhat metsät ovat pirstoutuneet. Tämän seurauksena vanhojen metsien lintulajit ovat vähentyneet, ja ne tarvitsevat erityistä suojeluhuomiota. Tässä tutkimuksessa 1) selvitetään eri ympäristötekijöiden vaikutusta vanhojen metsien lintulajien esiintymiseen ja niiden muodostamien yhteisöjen rakenteeseen erilaisilla habitaatti- ja maisematasoilla. Lisäksi tutkimuksessa 2) tarkastellaan eroavaisuuksia vanhan metsän muutto- ja paikkalintujen elinympäristövaatimuksissa. Lopuksi 3) pohditaan suojelualueiden ympäristörakennetta suhteessa vanhan metsän lintujen elinympäristövaatimuksiin. Tutkimusaineisto perustuu Koillis-Suomen 43:lla vanhan metsän alueella tehtyihin linnuston linjalaskentoihin sekä Metsähallituksen kuviotietojärjestelmästä kerättyihin ympäristörakennetta kuvaaviin muuttujiin.
Vanhojen metsien lintuyhteisöjen muodostumiseen vaikuttavat monet erilaiset ympäristötekijät. Paikkalintuyhteisöjen diversiteetti oli suurimmillaan alavilla, laajoilla, tuoreilla ja yhtenäisillä vanhan metsän alueilla. Tällaiset alueet ovatkin suojelun kannalta arvokkaimpia. Muuttolintutiheydet olivat suurimpia rikkonaisilla ja pienillä vanhan metsän alueilla, joiden ympäristössä oli runsaasti vanhaa metsää 10 kilometrin säteellä mutta niukasti 20 kilometrin säteellä. Lisäksi tiheyteen vaikutti positiivisesti alavien metsien suuri määrä ja itärajan läheisyys. Itärajan läheisyys vaikutti yksittäisistä lajeista etenkin lapintiaisen esiintymiseen positiivisesti. Tulokset osoittavat, että Venäjän hakkaamattomilla vanhoilla metsillä ja sieltä tulevalla yksilötäydennyksellä on positiivinen vaikutus joidenkin lajien suomalaispopulaatioihin.
Metsän korkeus merenpinnasta näyttää olevan tärkein vanhojen metsien lintuyhteisöjen rakenteeseen vaikuttava tekijä: linnusto on runsainta alavilla alueilla. Paikka- ja muuttolintujen elinympäristövaatimukset erosivat toisistaan selvästi. Paikkalinnut suosivat laajoja ja yhtenäisiä, pirstoutumattomia alueita, kun taas muuttolintutiheydet olivat suurimpia pienemmillä ja pirstoutuneilla, runsaan reunavaikutuksen alueilla. Paikkalinnut siis kärsivät metsien pirstoutumisesta ja muuttolinnut hyötyvät siitä.
